Varma kesän merkki on matkakuumeen kohoaminen. Nuoruusvuosien matkailussahan on se epämiellyttävä paradoksi, että opiskeluvuosina olisi rajattomasti aikaa matkusteluun, muttei milloinkaan rahaa. Työelämään siityessään olisi viimeinkin rahaa, mutta vapaa-ajasta ei (näemmä) ole enää tietoakaan. Ja sitten alkaakin olla lasten aika, mikä merkitsee loppuelämäksi ainoaksi vaihtoehdoksi perhelomat Kanarialla - lasten ehdoilla.

Tietoisina näistä haasteista olen sitoutunut itseni kanssa lupaukseen, jonka mukaisesti käytän tulevien vuosien hiemankin pidemmät lomat yksinomaisesti matkusteluun. Tästä vuodesta onkin tuleva matkailun, uusien maisemien ja uusien kokemusten juhlavuosi!

Rumba alkaa kesäkuun 1. päivä lähtiessäni työmatkalle reiluksi pariksi viikoksi Yhdysvaltoihin. Olkoonkin, että kyseessä on työmatka, olen kuitenkin tyytyväinen päästessäni moniin uusiin paikkoihin, joissa en ole koskaan käynyt. Näitä ovat mm. Boston, New York, San Fransisco ja Los Angeles. Kun matka tarjoaa samalla tilaisuuden tutustua maailman parhaimpiin taideyliopistoihin benchmarkauksen hengessä, niin en ole ollenkaan pahoillani tästä komennuksesta!

Lyhyen kesälomani käytän niin ikään matkailuun. Jatkan manner-Euroopan itä-länsi -suuntaista koluamistani minireilillä Amsterdamista Kölnin, Heidelbergin ja Baselin kautta Pariisiin. Lisäksi käynen Prahassa, joka tosin on minulle tuttu kaupunki jo entuudestaan. Joulun aikaan toivon kykeneväni irtautumaan sen verran työelämän oravanpyörästä, että pystyn hyödyntämään hulppeat veronpalautukseni pakenemalla hetkeksi lämpöön ja aurinkoon keskeltä Suomen tuolloista pimeyttä. Elämyksiä luvassa!

Vierailin viikonloppuna vanhempieni luona lapsuuteni maisemissa Raumalla. Nyt muuten, kun olen kirjoittanut tätä blogia hieman pidempään, huomaan kirjoittavani syklisin väliajoin kahdesta tietystä aiheesta: vuodenaikojen vaihtelusta ja suhteestani kaupunkeihin, joissa olen asunut. Olen vuosia tiedostanut olevani hyvin paikkauskollinen, mistä johtunee tämä jälkimmäinen. Muistoni kiinnittyvät voimakkaasti paikkoihin niin rakennuksina kuin kaupunkeina.

Rauma on vinkeä paikka. Mitä kauemmin tulee kuuluneeksi siitä kun viimeksi olen Raumalla asunut, sitä voimakkaampina tuntuvat erilaiset muistot aktivoituvan mielessä paikkakunnalla vieraillessa. Ympäristöään myös tarkastelee tutkailevammin ja tarkkailevaisemmin silmin kuin viimeksi kuluneina vuosina, joina vierailin kaupungissa huomattavasti nykyistä useammin opiskellessani vielä Turussa.

Tällä visiitillä havaitsin, miten tietyt nurkat kaupungista ovat kokeneet vuosien aikana suuria mullistuksia siinä määrin, ettei niitä enää meinaa tunnistaa samoiksi paikoiksi. Toiset kolkat kaupungista sen sijaan vaikuttavat pysyvän hyvin stabiileina. Ainoastaan kauppojen nimet ja logot ovat vaihtuneet lapsuuden yksityisten ruokakauppojen Puikkareista, Marjan Ruokatoreista ja Messipojista Siwoiksi, Valintataloiksi ja Saleiksi sekä 80-lukulaisten lasten kulttuurimaisemaan olennaisesti kuuluneet kioskit ovat kadonneet.

Näistä kioskeista muuten riittäisi aihetta vaikka erilliseen blogimerkintään! Aloin taannoin pohtia tämän kioskikonseptin mielettömyyttä suhteessa nykymaailmaan. Näistä kioskeista sai maitoa, viisi markkaa maksavia lihapiirakoita ja karkkeja irtomyynnistä viiden pennin kappalehintaan. Voisitko kuvitella nykymaailman elokuvavuokraamojen metrien pituisten hyllyjen useiden kymmenien karkkilaatujen keskuudessa kauha kädessään etenevien ihmisten sen sijaan sanelevan kioskin myyjättärelle (nimenomaan nainen) yksitellen monellako markalla he haluavat salmiakkimerkkareita tai nallekarkkeja? Minkä jälkeen sama myyjätär myy seuraavalle asiakkaalle hampurilaisen kaikilla mausteilla. Olen myös antanut kertoa itselleni (minua viime aikoina miellyttänyt sanonta) Punkalaitumella sijainneesta grillistä, jossa myytiin annosta nimeltä "kympin lihat". Annos sisälsi 10 markalla erinäisiä vanhaksi hiljalleen käyviä lihoja pihveistä makkaroihin. Kuulostaa hyvältä.

Montaa asiaa, aloittamaani aiheeseen palatakseni, en Raumalla kaipaa. Kaipaamiini asioihin kuuluvat ennen kaikkea tietyt ravintolat ja niiden tietyt uniikkiruoat. Niinpä kävimmekin vanhempieni kanssa toivomuksestani lapsuuden klassikkopaikassa pizzeria Rivierassa. Näin valmistumisen kynnyksellä tarkastelin myös ravintolan edustalla sijaitsevassa puistossa olevaa esiintymislavaa uusin silmin. Tämä lava rakennettiin puistoon minun ollessani ehkä ala-asteen viimeisillä luokilla. Lavasta järjestettiin nimikilpailu, johon tietty innokkaana otin osaa. Olin täydellisen vakuuttunut oman nimiehdotukseni voitosta, sillä eihän kukaan voisi keksiä omaa ehdotustani kauniimpaa nimeä: laivan keulan muotoon veistetyn lavan nimeksi tuli minusta aivan ehdottomasti antaa Aristoteles.

Näin jälkikäteen analysoituna ymmärsin, että saatoin tuon lavan nimeämisen myötä lopullisesti tulla tietoiseksi siitä, ettei minun paikkani tässä maailmassa tulisi olemaan Raumalla. Lavan nimeksi tuli Rojohoppe.  

Tiedän kyllä, että tässä on päässyt pieni tovi vierähtämään sitten viime postauksen. Olen kyllä aikonut kirjoittaa, mutta päätynyt kuitenkin lopulta aina säästämään itseäni siltä vuodatukselta, jota opintojen päättymisen jälkeinen minussa kirvoittaa. Paljon on tapahtunut: gradun varpajaiset on vietetty, opinnot saatettu kokonaisuudessaan päätökseen ja maisterin nimike odottaa enää tiedekuntaneuvoston hyväksyntää.

Vääjäämättömästi lähestyvä valmistuminen ja opintojen viimeistely ovat aiheuttaneet jonkinkaltaista synnytyksen jälkeistä masennusta. On ottanut yllättävän lujille sopeutua vuosien jälkeen elämään, jossa aina mukavia asioita tehdessään ei tarvitsekaan pysähtyä syyttämään itseään siitä, ettei ole kyseisellä hetkellä edistämässä valmistumistaan. On ollut vaikeaa ymmärtää, että töistä päästyään ei oikeastaan tarvitse tehdä mitään jos ei huvita. Pysähtyminen tuntuu erityisen vaikealta sen viikkokausia kestäneen rutistuksen jälkeen, jonka aikana puristin itsestäni ulos gradun ja viimeiset 10 opintoviikkoa - viimeksi mainitut työpäivien jälkeen tenttikirjoja lukemalla.

Kuten viimeksi, kauan aikaa sitten, kirjoitin, olen myös kokenut jonkinkaltaista stressiä ikääntymisestä. Ei sillä, että olisin numeraalisesti vanha, vaan sillä, että valmistuminen vaikuttaa olevan paljon ennakoitua merkittävämmäksi koettu katkos suhteessa entiseen, ah niin vapaaseen, opiskelijaelämään. Siirtymä työssäkäyvän ihmisen arkeen ja elämään ei ole näkynyt ainoastaan kosmetologikäynteinä (toistaiseksi käynnit ovat tosin rajoittuneet siihen yhteen), vaan myös monin muin tavoin. Ensinnäkin pohdin nytkin meneväni nukkumaan, vaikka kello ei ole vielä edes yhdeksää illalla. Toiseksi kuuntelen parhaillani oopperaa. Käydessäni eräänä päivänä Ikealla huomasin ostosteni koostuvan yksinomaan erilaisista kodin säilytysratkaisuista - ei ainokaistakaan sisustuksellista elementtiä!

Näinä kuluneina viikkoina, joina olen etsinyt elämälleni uutta suuntaa ja täytettä on myös kevät saapunut kuin varkain. Varmoja kevään merkkejä on bongattu useita: mullan läpi puskevat kukat, Roskapankin eteen levitetyt terassikalusteet, jäätelökioskit, Lintsillä suoritettava laitteiden testaus ja parveketta sillä silmällä tsiigaileva pulupariskunta.

Viimeksi mainittu ilmiöhän on toistoa viime keväältä, jolloin myös olin saada alivuokralaisia parvekkeelleni muuton jäljiltä jääneeseen pahvilaatikkoon. Tänäkin keväänä rakastavaiset ovat käyneet tsekkailemassa hävyttömyydet mielissään parvekettani. Tätä on hauska seurata. Tipuset tutkailevat potentiaalista perheasuntoaan lattiasta kattoon unohtuen kuitenkin aina hetkittäin tuijottelemaan toisiaan silmiin. Sellaista se rakkaus on!

Minä, joka olen aina uskonut iän olevan ainoastaan numero ja henkisen olotilan määrittävän huomattavasti numeroa enemmän ihmisen todellista "ikäluokkaa", olen alkanut voimakkaasti kokea olevani siirtymäisilläni ikäluokasta - tai elämänvaiheesta - toiseen. Tämä johtuu epäilemättä valmistumisen lähestymisestä.

Vaikka ehdinkin viettää lähes parisen vuotta melko intensiivisesti työelämässä, en missään vaiheessa kuitenkaan omaksanut työntekijäidentiteettiä vaan samaistuin voimakkaasti opiskelijuuteen. Siteitä opiskelijamaailmaan ei voinut katkaista, koska tiesi että sinne on vielä palattava. Ei osannut maksaa ammattiyhdistykselleen oikeiden aikuisten jäsenmaksua, koska oli kuitenkin vielä opiskelija ja siten myös opiskelijajäsen.

Nyt kuitenkin olen ottanut yhteyttä liittooni ilmoittaakseni siirtyväni maksamaan (huimaa) varsinaista, työttömyyskorvauksen sisältävää jäsenmaksua. Tänään kävin myös ensimmäistä kertaa elämässäni kauneushoitolassa, jonka odotushuoneessa istuin hienostuneiden, voimakkaalle tätihajuvesille (sellaisille kuin Poison) lemahtavien rouvashenkilöiden seurassa päästäkseni ripsien ja kulmien kestovärjäykseen.

Kokemus oli mielenkiintoinen, kuten uudet kokemukset aina ovat. Itsehän olen ajatellut noin 13-vuotiaasta asti tahtovani kasvohoitoon, mutta kummasti elämästä on ehtinyt vierähtää toinen samanmoinen lukema ilman että olen saanut kyseistä toimenpidettä toteutusasteelle. Hoitolassa tuoksui voimakkaiden hajuvesien lisäksi jokin eteerinen, yrttinen tuoksu, siellä paloi kynttilöitä ja soi epäilemättä rentouttavaksi tarkoitettu, mutta itseäni lähinnä ärsyynnyttävä, vesiputoukset etäisesti mieleen tuova musiikki. Kosmetologi taivasteli ripsieni olevan kilometrien pituiset, minkä tulkitsin markkinointikikaksi myydä minulle jotakin kallista: imartele asiakkaasi itsetuntoa ja saa hänet tuntemaan itsensä kauniiksi, niin hänessä herää tunne vaalia kauneuttaan yhtiömme palveluksessa jatkossakin.

Ja toden totta. Kassalle päästessämme kosmetologi taivasteli silmin nähden järkyttyneenä sitä, etten käytä silmänympärysvoidetta, minkä käyttö kuulemma tulisi aloittaa samaan aikaan kuin ripsivärin. Niinpä hän ystävällisesti tarjoutui esittelemään valikoimiinsa kuuluvaa 42 euron hintaista ravitsevaa (uhh, mikä sana) silmänympärysvoidetta. Myös 1,5 tunnin kasvohoito kuumilla kivillä (90 euroa) kuului tarjottaviin tuotteisiin. Ei tullut kauppoja.

Visiitistä jäi kuitenkin hyvä olo. Tuntui kun olisin elänyt 20 minuuttia aivan toisessa maailmassa kun astuin takaisin sateiselle Hakaniemen torille, jossa kaksi alkoholistia selvitteli kovaäänisesti ja väkivaltaan taipuvaisesti raha-asioitaan. Tuossa maailmassa kuulemma rakennuksen yläkerran naiset käyvät hemmottelemassa itseään lounastauoillaan pikaisilla kasvohieronnoilla. Pohdin tulisiko minunkin näin vakavaraisena, urbaanina työssäkäyvänä citysinkkuna alkaa kuluttaa kauneushoitoihin ja samalla tukea vihreästi palveluyrittäjyyttä? Käyntikortti on lompakossa. Ehkä poikkean jonkin työpäivän päätteeksi hemmottelemaan itseäni kasvohoidolla. Minulle tosin riittänee tunnin aika ja ne kuumat kivet voi ainakin toistaiseksi jättää kiukaalle.

Huhh! Työt alkoivat maanantaina ja hoppua on pitänyt! Samalle viikolle oli muutenkin siunaantunut monenmoista ohjelmaa, joten iltatöiden, parin keikkaillan ja puoluehallituksen kokousillan jälkeen jälkeen lopputulos oli se, että jääkaappikin ammotti tyhjyyttään kun en ollut ehtinyt käydä kaupassa. Ja jossakin välissä olisi pitänyt ehtiä lukea tenttiin... Mutta työt ovat alkaneet paitsi vauhdikkaasti ja kiireisesti, myös mielenkiintoisissa merkeissä. Työ on tuntunut äärimmäisen mielekkäältä, haastavalta ja mielenkiintoiselta. Eli kaikin puolin hyvältä!

Kuten mainitsin, olin tällä viikolla parillakin keikalla. Keskiviikkona kävin kuuntelemassa Amorphista (sic.) ja torstaina SIGiä (sig?). Ensin mainittu ei välttämättä kuulosta minun tyyliseltäni ja toiseksi mainittu ei vain välttämättä kuulosta ylipäätään uskottavalta. Varsinkin SIGin keikka oli mahtava. Ehkä tämän blogin säännölliset lukijat tietävät syynkin.

Torstaina keikalla ollessani havahduin yhtäkkiä siihen tosiasiaan, että elämäni on nykyisin oikeastaan täsmälleen sellainen kuin olen sen aina halunnut olevan. Asun yksin rakastamassani Kalliossa ja Helsingissä, ihanassa urbaanissa asunnossani, olen valmistumaisillani, teen äärimmäisen mielenkiintoista työtä, nautin monipuolisesta sosiaalisesta elämästä ja osallistun monenlaisiin kulttuuritapahtumiin. Elämäni noudattaa juuri nyt oikeastaan kaikilta osin niitä haaveita, joita nuoruudessani vaalin. Tämä on hyvä tiedostaa ja ennen kaikkea muistaa.

Kun noin nelisen kuukautta sitten olin jättänyt työni eduskunnassa tehdäkseni graduni muistan, miten aloitin projektin ensimmäisenä "työttömänä" päivänä Kallion kirjastossa käytyäni ensin syömässä Hämeentiellä setäni pizzeriassa. Pohdin aidosti muuttaako takaisin Turkuun halvemman vuokratason ja tutumpien opiskelufasiliteettien (kirjastot, atk-luokat, opiskelijaruokalat, professorin ohjauksen saatavuus) perässä vai jäädäkö Helsinkiin. Pohdin asiaa ääneen puhelimessa eräälle henkilölle Karhupuiston laidalla seisoskellen.

Sain eilen professorilta vihreää valoaa gradun lähettämiselle painoon. Se on siis kansilehteä, tiivistelmäsivua ja sisällysluetteloa vaille virallisesti valmis. Huomenna matkaan tenttiin Turkuun ja maanantaina aloitan työt TaiK:illa, joten tulin viimeiseksi "vapaapäiväkseni" lukemaan tenttiä varten Kallion kirjastolle. Ennen kirjastoon tuloa kävin syömässä setäni pizzeriassa ja kertomassa, että projekti on saatettu päätökseen. Tuntui, kun ympyrä olisi sulkeutunut.

Eräs ystäväni kyseli joitakin viikkoja sitten, olenko katunut etten syksyllä muuttanut takaisin Turkuun. Olin hetken ihan ihmeissäni koko kysymyksestä, koska olin niin täydellisesti unohtanut koskaan edes harkinneeni sellaista vaihtoehtoa. Unohdus kieli epäilemättä siitä, että päätös jäädä Helsinkiin oli ainoa oikea ratkaisu. Ja näin jälkiviisaana on tietysti niin kovin helppoa sanoa, että kaikki tehdyt päätökset ovat olleet oikeita ja johtaneet parempiin lopputuloksiin kuin se, että ne olisi jättänyt tekemättä.

Pian minulla on gradu kansissa, parin tentin jälkeen olen maisteri, maanantaina aloitan äärettömän kiinnostavan uuden työn ja juuri tällä nimenomaisella hetkellä olen helkkarin tyytyväinen elämääni!

Tai miksei myös 7 vuotta, 5 kuukautta, 96 sivua, 21 421 sanaa tai 3304 riviä myöhemmin. Tai kvalitatiivisemmin ilmaistuna monen monta stressin ja ahdistuksen, mutta myös ilon ja onnistumisen tunnetta myöhemmin! Mutta niin siinä kuitenkin kaikkien näiden yliopistolla vietettyjen vuosien ja viimeisten viiden viimeisen lukemisen ja kirjoittamisen täyteisen kuukauden jälkeen tulostin tänään graduni ensimmäisen version.

Epäilemättä joudun vielä kyseisen tiedoston avaamaan saatuani professorilta palautteen, mutta eiköhän pahin ala olla jo takana. Niin, niin monta kertaa olen kuluneiden vuosien aikana miettinyt tulenko koskaan saamaan gradua tehtyä ja jos saan, niin miltä minusta sillä hetkellä tuntuu. Hmm.. Vallitseva mieliala tällä hetkellä muistuttaa maaliin saapumisen hetkeä 42 195 metrin juoksemisen jälkeen - miinus endorfiinit. Maratoninkin jälkeen, kulutettuani ties montako kilokaloria, tunsin itseni energisemmäksi.

Nyt takki on todella tyhjä. Olen viimeisten kolmen viikon aikana nukkunut pelkästään 4-7 tunnin yöunia gradun täyttäessä ajatukseni yöllä ja pakottaessani minut sängystä ylös taas aamulla. Ehkä ensi yönä minäkin nukun.

En ole voinut olla seuraamatta SDP:n tulevaisuustyötä ja meneillään olevia Kuntapäiviä Turussa muuten kuin hämmästyneenä. Puolueen alennustila on aidosti ikävää, sillä Suomessa mielestäni todella tarvittaisiin sosiaalidemokratiaa jatkossakin. Kun Vasemmistoliiton tilakin on mikä on, niin vasemmiston tulevaisuus tässä maassa näyttää todella synkältä. Tämä on surullista, vaikka toki oman puolueeni tulevaisuuden kannalta positiivista.

Ensinnäkin meneillään oleva kiista Uutispäivä Demarin päätoimittajan Juha Peltosen ja SDP:n nuorisojärjestöjen kesken. Olen todella harmissani SDP:ssä vaikuttavien nuorten ystävieni puolesta alkaessani toden teolla hahmottaa, mitkä ovat nuorten jäsenten vaikuttamismahdollisuudet puolueessa ja toisaalta millä tasolla kunnioitus heidän toimintaansa kohtaan on. Emopuolue ja puoluelehti näyttävät surutta takamusta nuorisojärjestöilleen siitäkin huolimatta, että puolueen jäsenistön keski-ikä huikentelee 60 vuoden kieppeillä. Onko tähän todella varaa?

Toisekseen en voi olla hämmästelemättä puolueen ulostuloja tänä viikonloppuna järjestelyillä Kuntapäivillä. Keväästä asti maassa on taivasteltu puolueen täydellisesti epäonnistunutta, vuosikymmenten takaiselta kalmalta löyhkännyttä vaalikampanjaa ja sen aikaansaamaa historiallisen suurta vaalitappiota. Tämän seurauksena puolue aloitti laajamittaisen uudistus- ja tulevaisuustyön, jonka lopputuloksena oli täydellinen pannukakku ja kyvyttömyys nähdä edes tehtyjä virheitä, saatikka puoluetta uhkaavia laaja-alaisempia makrotason haasteita. Tarkastelun kärki oli kevään 2007 vaalikampanjassa, jossa siinäkään ei oikeastaan nähty juurikaan vikaa muuten kuin teknisen toteutuksen osalta ("teemat eivät vain jostakin syystä uponneet äänestäjiin"). Pidemmän aikavälin yhteiskunnallisille kehitystrendeille siinä oltiin täysin sokeita. 

Ja mitä tekee SDP nyt tästä kaikesta huolimatta? Lähtee myös _tuleviin_ vaaleihin tismalleen samalla strategialla! Yhtään uutta omaa avausta ei tule, vaan keskitytään ainoastaan haukkumaan kaikki vastustajien uudistusehdotukset - joita sentään toisaalla tehdään. Kärki suunnataan taas kokoomukseen varastamalla heidän kampanjansa tunnushahmot (Sari Sairaanhoitaja) esittämättä, mitä SDP itse ehdottaisi tehtäväksi.

Parhaiten puolueen sokeutta omalle syvälliselle uudistustarpelleen ilmentää tämänpäiväinen toteamus siitä, että Vihreitä ei enää tarvita, koska SDP on ottanut ympäristöasiat niin vahvasti haltuunsa. Puolueessa eletään ilmeisesti yhä niin vahvasti menneessä, ettei kukaan ole tullut huomanneeksi Vihreiden muuttuneen 20 vuodessa yleispuolueeksi, jonka teemoihin kuuluu paljon muutakin kuin ympäristöpolitiikkaa. Esimerkiksi vakavimmin otettava uudistusehdotus perusturvajärjestelmämme uudistamiseksi (perinteisesti demareiden vahvimmaksi kokemansa politiikan osa-alue) on tullut Vihreiltä.

Ilmeisesti puolueessa ei myöskään ole silmäilty Vihreiden ilmasto- ja energiaohjelmaa. Tai sitten on ja hyvinkin perusteellisesti, koska SDP:ssäkin nyt on herätty kannattamaan alunperin Vihreiden esiin nostamia ehdotuksia - jotka esitettiin vuosia sitten. Omasta mielestäni vaikuttaakin enemmänkin siltä, että SDP on tässä tekemässä itsestään tarpeetonta omalla poliittisella saamattomuudellaan.

Yleisön pyynnöstä päivitän tänne vihdoinkin tietoa kuulumisistani, joita moni on jo ehtinyt inttää. Kuten aiemmin mainitsin, aloin silmäillä mielenkiintoisia työpaikkoja, koska gradu alkaa olla hyvällä mallilla (ja rahat loppu). Maanantaina sainkin kuulla tulleeni valituksi unelmatyöpaikkaan, jota todella, todella halusinkin. Aloitan siis työt Taideteollisessa korkeakoulussa koordinaattorina, käytännössä koulutuspoliittisena sellaisena.

Olin eilen tutustumassa ja perehtymässä uuteen työpaikkaani. Olen todella innoissani jo tarttumaan toden teolla hommiin! Sain helmikuun aikaa viimeistellä graduni, mutta osallistun jo tässä kuussa joihinkin kokouksiin ja koulutuksiin. Työ on todella mielekästä, vastuullista ja mielenkiintoista ja pääsen siinä hyödyntämään hyvin koulutustani ja aiempaa työkokemustani. Työ liittyy innovaatioyliopistohankkeeseen, jossa toimin koordinoivana tahona sen osapuolten (Taideteollinen korkeakoulu, Teknillinen korkeakoulu ja Helsingin Kauppakorkeakoulu), niiden ylioppilaskuntien ja muiden sidosryhmien välillä. Lisäksi työhön kuuluu mm. koulutuspoliittisten asioiden valmistelutyötä, yhteydenpitoa osapuolten ja sidosryhmien välillä, yleistä korkeakoulupolitiikan seuraamista ja yhteyshenkilönä toimimista.

On mahtavaa päästä töihin yliopistomaailmaan, jossa olen viihtynyt viime vuodet todella hyvin. Yliopistoltahan olen löytänyt oman henkisen kotini: samanhenkisiä ihmisiä ja luovan, akateemisen ilmapiirin, jossa on helppo hengittää. Ja koulutuspoliittiset kysymykset ovat kiinnostaneet jo vuosia - nyt pääsen työskentelemään niiden parissa työnikin puolesta! Uusi työ tuntuu mahtavalta siksikin, kuten joku yhdistyvien yliopistojen rehtoreista eilen mainitsi, että harvoinhan sitä pääsee synnyttämään uutta yliopistoa. Niinpä!

Kaikki tuntuukin menevän elämässä nyt todella hyvin! Valmistuminen häämöttää ja unelmatyö odottaa. Hassua, miten jokin aika sitten murehdin saanko koskaan mielekkäitä oman alan töitä. Nyt sellainen löytyi ensimmäisestä hakemastani paikasta (joka sentään oli oikein HS:ssa ilmoitettu paikka!) ja on vieläpä äärimmäisen mielenkiintoinen. En keksi oikeastaan mitään tätä kiinnostavampaa työtä, mitä mieluummin ryhtyisin tekemään. Ja kaiken muun hyvän lisäksi palkka on kohdallaan, työilmapiiri kannustava ja tasa-arvoinen ja työpaikan fyysinen olemus hurmaavassa Arabiassa hulppea!

Kävin eilen ystäväni A:n kanssa juoksemassa 21,8* kilometriä (ts. puolimaratonin ja rapiat päälle). En olekaan juossut pitkiä lenkkejä sitten elokuisen maratonin, lukuunottamatta paria noin puolentoista tunnin lenkkiä joululomalla ja viime viikon alkupuolella. Tukholman maratonin ja HCR:n (jonka reitin eilen juoksimme) lähestyminen kuitenkin lähestyvät ja pakottavat pitkien lenkkien mukaanottamiseen treeniohjelmaan. Näitähän pitäisi juosta kerran viikossa.

Eilinen olikin ensimmäinen kerta koko juoksuharrastukseni aikana kun juoksin jonkun kanssa. Tähän asti olen tehnyt kaikki lenkit aina yksin. Ja, kuinkas muutenkaan, juuri sillä kerralla kun juokset jonkun kanssa myös kaadut ensimmäisen kerran koko juoksuhistoriasi aikana! Nyt on kädessä ja polvessa ventti ja nainen on muiltakin osin romuna. Varpaat, jotka eivät vieläkään ole parantuneet maratonistakaan, ovat rikki ja tänään huomasin saaneeni näiden oireiden päälle vielä selkäkivun. Juoksu liukkaalla ehkä aiheutti ylimääräistä jännitystä keskivartalollekin pystyssä pysymiseksi (huonolla menestyksellä), josta nyt muistona särky selässä.

Melkoisen säälittävä esitys kaiken kaikkiaan, kun yksi vaivainen lenkki hajotti varpaat, polvet, kädet ja selän! Näillä eväin jatketaan kohti maratonia...

* Energiaa tällä matkalla muuten paloi yli 1700 kcal!

* * *

Lueskelin eilen myös viestejä, joita olin saanut elokuussa ennen maratonia ja suorituksen jälkeen. Arkistoin ne aikoinani muistoksi suorituksesta ja täytyy sanoa, että niiden lukeminen palauttaa päivät ja tunnelmat elävästi mieliin! Ja ennen kaikkea sydäntä lämmittää ystävien ja perheenjäsenten myötäeläminen ja usko kykyyni voittaa asetettu haaste. Tässä joitakin näistä viesteistä:

Ennen maratonia

"Eiköhän se sun sisulla mene kevyesti :)"

"Ei epäilystäkään ettetkö pärjäisi :)"

Maratonin jälkeen

"Onnittelut! Oot aika likka!" (isältä)

"Onnea, sä teit sen! Kyllä mä lapseni tunnen :D" (äidiltä)

"Olet supertyyppi!"

"Maraton on nyt juostu! Kvitto ja yli 5 h juoksemista. Ihan käsittämätöntä!"

"Oli hienoa saada 'osallistua' sun maratoniin. Hieno temppu! Saat olla ylpeä itsestäsi :)"

"Oli tosi jännää ja mielenkiintoista seurata urakkaasi noin läheltä. Oot kyllä ihme sisupussi."